Saalistajan Eepos

Kuuntele edes sekunti, okei? Kuule – tämä on tosi tärkeä kohta! Katsoin tätä planeettaa kosmonauttina Maan yläpuolelta. Näin kärsimystä. Ja sotia. Ja ahneutta, ahneutta, ahneutta. Ja ajattelin: Kiroan myymisen. Kiroan ostamisen. Kiroan tämän vitun maailman, ja olkaamme... ihania.

Mark Ravenhill «Shopping and Fucking»

Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hytin katto hehkui kirkkaana ja galaksi pyöri tuudittavasti ikkunaruudulla. Liila, harmiton. Samat tähtikuviot leijuivat hitaasti ympärillä. Jossain kaukana sireeni ulisi surkeasti.

Ovatko mammutit lohikäärmeitä? kehräsi Glaja.

– Anteeksi? havahduin ja irrotin katseeni tähtipaljoudesta.

– Jättimäisiä sukupuuttoon kuolleita matelijoita. Luimme eepostanne.

– Tarkoitat, että luin eepostamme. Niin se sanotaan!

– Älä hermostu, sanoi Glaja. Kaikki järjestyy.

Minua alkoi nolottaa. Glaja osasi kieltämme erinomaisesti. Kun mekaanikko toi hänet alukselle pajukorissa, hän osasi kehrätä vain aurinko ja hyvää päivää. Hän puhui itsestään monikossa ja nimitti itseään pörröiseksi, puhui elehtien, viittoi hassusti paksuilla tassuillaan. Glaja oppi kielen lennon ensimmäisen päivän aikana. Hän istui hytissä tablettinsa kanssa liikahtamatta paikaltaan, ei käynyt edes syömässä – toimme mekaanikon kanssa sille syötävää pienessä kulhossa. He ovat kauhean lahjakkaita, nämä Vieraat. Nyt Glaja kääriytyi kerälle kylmällä muovisella operointipöydällä ja katsoi minuun suurilla silmillään. Spanielin kokoinen hiiri. Pesukarhun värinen kissa. Mahtavat silmät. Vain kastanjan väriset silmäterät, ei ollenkaan valkuaisia. Eikö häntä paleltanut? Minua palelsi, vaikka minulla oli telaksiset haalarit päälläni. Mutta hänellä oli turkki, maailman lämpimin.

– Meidän on mukava puhua itsestämme monikossa, kehräsi Glaja. – Aivotkin ovat monikko. Joten kaikki, mitä aivot tekevät, pitää sanoa monikossa. Olemme Glaja planeetta Jutan jutojen heimosta.

– Luimme eepostanne. Teillä on tosi lyhyt eepos, vain muutaman tuhannen vuoden pituinen. Sen voi oppia vuorokaudessa.

Glaja piilotti mietteliäänä pikku kuononsa tassujensa väliin. Käännyin pois. Inhottavat ja kylmät tähdet leijuivat ruudulla hitaasti. Halusin panna silmäni kiinni, mutta silloin sireenin ääni täyttäisi kaiken – piinavana kuin hammassärky.

– Kuinka vanha sinä olet? kysyin hiljaa, vain unohtaakseni surkean ulinan.

– Teidän laskentajärjestelmänne mukaan... Glaja empi pyöritellen pörröistä häntäänsä pöydänjalan ympäri. – Kronologisesti olemme kuusi Maan vuotta vanha. Sosiaalisesti noin seitsemäntoista.

– Oletko alaikäinen?

– Olemme ihan pieni. Kuitenkin jos palaisimme Maasta opiskeltuamme kielen ja eepoksen, voisimme tulla täysi-ikäiseksi.

Glaja rullasi samettiset korvansa kuin sateenvarjon. Ne hävisivät harmaan turkin laineisiin. Se taisi tarkoittaa jotakin tunnetta. Rullasi korvansa. Epätoivoa? Surua? Vai kävikö sireeni hänenkin hermoilleen? Mikä voi olla hullumpaa kuin sireeni, joka yrittää ilmoittaa asiasta, joka on selvinnyt muutenkin jo vuorokausi sitten?

– Et vastannut, Glaja rullasi korvansa auki, ovatko mammutit lohikäärmeitä?

– Ei. Mammutit olivat sellaisia norsuja, selitin. – Jättimäisia takkuisia eläimiä. Muinaiset ihmiset tappoivat heitä.

– Miksi tappoivat? Glaja katsoi valtavilla silmillään.

– Koska olivat tyhmiä. Katsoin pois päin. – Ja hirvittävän nälkäisiä.

– Unohdimme. Olette lihansyöjiä. Glaja tuijotti taas mietteliäästi nurkassa olevaa painekattilaa.

– Lohikäärmeet ovat keksittyjä olentoja, niin kuin jättimäisiä matelijoita, jatkoin minä. – Oli olemassa todellisia jättimäisiä matelijoita, mutta ne kuolivat sukupuuttoon miljoonia vuosia ennen ihmisen ilmestymistä, kukaan ei tiedä miksi. Mutta lohikäärmeitä ei oikeasti ollut olemassa.

Yhtäkkiä tajusin, että puhuin hänelle kuin lapselle. Mutta ei hän ollut lapsi.

– Jotenkin hyvin monimutkaista, sanoi Glaja.

Tai ehkä hän olikin lapsi... Enhän minä ollut ksenopsykologi. Olin ihan tavallisen ihmisten avaruusaluksen lääkäri. Häntä heilahti taas ilmassa, iso, valkoinen, mustaraidallinen.

– Kuule, nielaisin, mitä jos tämä pirun sireeni... Jos se tarkoittaa, että aluksen monet hätäjärjestelmät ovat kunnossa! Mitä jos me hätäillään turhaan, hälytysääni on soinut jo pitkään...

Glaja laskeutui pehmeästi pöydältä kaikille neljälle tassulleen ja samassa istui jo nojatuolini vieressä.

– Älä nyt. Päätimmehän ettemme puhu tästä vielä. Kerrotaan toisillemme satuja lohikäärmeistä, jooko?

Lapsi hän oli kuitenkin...

– Mutta jos meitä ei löydetä kahdessatoista tunnissa...

– Ei, Glaja laittoi lämpimän tassun polvelleni. – Jos puhuminen ei muuta mitään, eihän tarvitse puhua?

– Ei tarvitsekaan, myönsin ja silitin sen selkää.

Ihmeellisen silkkinen. Maan eläimillä ei ollut sellaista turkkia. Oli mukava istua vierekkäin. Vain istua ja seurata, miten liila galaksi pyöri kierros kierrokselta.

– Kolme miljoonaa vuotta sitten, alkoi Glaja, meilläkin asui vielä lohikäärmeitä kaikkialla. Ne hyökkäsivät, mutta esi-isät rakensivat suojamuureja. Onko semmoinen sana kuin suojamuuri? Sitten jutat lisääntyivät, ja nyt liskot asuvat vain luonnonsuojelualueilla. Eivät ne ole älykkäitä, mutta eepoksessa ne osaavat usein puhua.

– Kuulin, että rotunne on ikivanha, juolahti mieleeni.

– Ensimmäinen eepoksemme on yli kaksi miljoonaa vuotta vanha, kehräsi Glaja.

– Voisitte olla galaksin ensimmäisiä.

– Me olemme ensimmäisiä.

– Tarkoitin ensimmäisiä avaruuden valloittajia. Olettehan niin älykkäitä.

Glaja käänsi pikku kuononsa ja katsoi ylös minuun päin. Valtavat kastanjanväriset silmät. Pikkuinen musta nenä. Hienostuneet viikset. Ja jättimäiset samettiset korvat.

– Sinäkin olet älykäs, sanoi Glaja. Kerromme sinulle yhden vanhan tarinan eepoksestamme ja sinä ymmärrät kaiken.

– Sadun? Nousin nojatuolista ja istuin lattialle hänen viereensä.

– Kyllä, sadun. Meillä on samankaltaisia satuja, sanoi Glaja. — Lohikäärmeistä, prinsessoista ja ritareista.

– Meidän rotumme ovat muutenkin samankaltaisia, nyökkäsin minä. Olemme hiiliyhdisteisiä, happea hengittäviä organismeja, jopa solumme ovat melkein samankaltaisia. On olemassa hypoteesi, että olemme peräisin samasta elämänmuodosta, meidät on istutettu planeetoillemme. Ja aineenvaihdunta... Sinähän pyysit päänsärkytippoja, ja lähdimme hyttiin, kun...

– Tässä pitää pysähtyä, Glaja taputti vaativasti tassullaan polveani. Kuuntele, kerromme sadun. Yritämme samalla kääntää sen teidän kielellenne. Tämä satu kestäisi puoli päivää, mutta kerromme siitä vain pääjuoneen. Olipa kerran kylässä N prinsessa...

– Eikö linnassa? Prinsessat eivät asu kylissä. Prinsessa on korkeinta säätyä. Vai eikö teillä ole sellaista eroa?

– On toki. Siinä se juju onkin. Prinsessa syntyi tosi kauniina. Hänellä oli villainen pyöreä vatsa, hyvin pörröinen selkä ja koko seudun pisin häntä. Hänellä oli samettiset korvat ja kauniit silmät. Hän oli tosi viisas. Tunsi jo taaperona paljon eepoksia. Sulhasehdokkaat tykkäsivät hänestä kovasti. Hänen kanssaan oli tosi mukava paritella.

– Ei tällaista saa olla saduissa. Paritteleminen on tabu. Tarkoitan...

– Tiedämme mitä tabut ovat, opiskelimme valtamerenne eeposta. Antaa olla, sensuroimme. Kerran kesäpäivänä prinsessa lähti suojamuurin takaa tiheään havuun.

– Ai havumetsään?

– Joo, tiheään havumetsään. Turvallisen suojamuurin takaa. Yhtäkkiä havujen seasta ampaisi lohikäärme, nappasi prinsessan, nousi ilmaan ja vei hänet luolaansa vuorille. Kylän asukkaat päättivät, että prinsessa oli kuollut. Mutta kaikkein rumin kosija lähti etsimään häntä. Hän kulki monta päivää ja yötä lepäämättä. Ruoho, puut, purot ja linnut ruokivat häntä, lämmittivät ja näyttivät suunnan. Lopulta hän nousi vuorelle ja pääsi yöllä lohikäärmen luolalle. Lohikäärme nukkui, ja prinsessa oli lukittu kivityrmään. Kosija löysi raon, huhuili prinsessaa ja tämä kuuli. He juttelivat kaikesta mahdollisesta koko yön.

Glaja vaikeni ja katsoi minuun.

– Jatka vaan, kuuntelen tarkasti, sanoin.

– Loppu.

– Mitä? Sadun loppu?

– Joo.

– Mikä on sen opetus?

– Prinsessaa ei enää pelottanut.

– Eikö kosija voittanut lohikäärmettä, eikö avannut tyrmää?

– Meidän sadussamme se ei ole ratkaisevaa. Ehkä voitti, ehkä ei. Ehkä hän ei saanut tyrmää auki. Ehkä aamulla lohikäärme söi molemmat. Tai lohikäärme söi prinsessan ja kosija meni piiloon. Kuitenkin prinsessa tiesi, että ystävä on lähellä. Häntä ei pelottanut. Kosija tuli ollakseen lähellä. Sehän on tärkeintä – olla lähellä loppuun saakka.

– Typerää, sanoin minä, nousin lattialta ja istuin nojatuoliin.

– Tämä on kyllä tosi vanha satu, nyökkäsi Glaja. Mutta miksi typerää?

– Yleensä saduissa hyvän pitää voittaa paha.

– Mutta muistathan, etteivät jutat ole saalistajia? Hän käänsi pikku kuononsa. Miksi eepoksessamme pitäisi olla voiton idea?

— No häviämisenkö idea? Joopa joo, hyviä satuja.

— Meidän kulttuurissamme ei ole häviämisen ideaa. Saalistajien eepoksissa myös ylistetään uhraamista. Meillä on auttamisen idea.

— Passivisuuden idea!

— Eipäs ole.

— Ihanaa! Glaja, tiedätkö, että turkkiasi pidetään galaksin arvokkaimpana?

— Tiedämme.

— Tiedätkö, että viisi vuotta sitten salametsästäjät laskeutuivat planeetallenne ja ampuivat sukulaisiasi? Sekä Maan asukkaita että rikollisia muilta planeetoilta lensi salaa metsästämään. Onko se normaalia?

— Ei ole. Oli vain viisitoista tapausta, sen jälkeen me rakensimme ansajärjestelmän, nyt ei sellaista enää tapahdu, salametsästäjät karkoitetaan ennen kuin he ehtivät laskeutua planeetallemme.

— Onko se normaalia etteivät tappajat saaneet rangaistusta?

— Kuolleet pikkutaljat eivät muutu eläviksi jutoiksi. Mitä järkeä rangaistuksessa olisi?

En keksinyt mitä vastata, vaan pamautin vihaisesti käsinojia.

— Yritämme selittää, sanoi Glaja. Kuvittele, että lumivyöry hautaa vuorikipeilijöitä. Ettehän te kosta vyörylle?

— Typerää, ettei taistella pahaa vastaan, mutisin.

— Miten niin ei taistella? Eepoksessamme on paljon satuja, joissa jutat estävät lohikäärmettä tappamasta ystäviään. Mutta he eivät ole sankareita, sen takia he toimivat järkevästi ja yhdessä. Vain saalistajien eepoksessa voi olla yksin toimiva sankari.

— Miksi?

— Koska sankari ei ole se, joka on voimakkaampi kuin vihollinen. Sankari on voimakkaampi kuin ystävät. Ei saa olla muita, jotka osaisivat tehdä yhtä hyvin sen mitä hän tekee, sen takia saalistajien sankarit toimivat yksin. Meidän saduissamme ei yleensä ole sankareita eikä vihollisia. Mutta halusimme kertoa sinulle nimenomaan tämän sadun, jotta voisit vertailla sitä omaan eepokseenne.

— Selvä, ärähdin. Halusit näyttää kuinka iljettäviä meidän satumme ovat ja kuinka hyviä teidän.

— Kuinka ihmeellistä, kehräsi Glaja, kiehnäsi korvalla polveani, kääntyi ja katsoi silmiin. Käännät jokaisen keskustelun taisteluksi. Ajatteletko tosissasi, että haluamme halveerata eepostanne ja ylistää omaamme?

— Anteeksi, hämmennyin.

— Anteeksi... toisti Glaja mietteliäänä. Tämä sana oli vaikeinta oppia. Meidän kielessämme ei ole sanaa anteeksi.

— Miten te sitten pyydätte anteeksi?

— Emme pyydä anteeksi. Meillä on sana schyitc – erehdys, virhe. Voi sanoa keskustelutoverille: sanani olivat schyitc. Ei tarvitse näyttää aggressiivittomuutta, eikä pyytää jättämään tekoa rankaisematta, ymmärrätkö?

— Toisin sanoin voitte sanoa törkeyksiä eikä teille tule mieleenkään pyytää anteeksi?

— Emme osaa sanoa törkeyksiä, Glaja venytteli vartalonsa. Jos sanat eivät tunnu mukavilta, ei se ole agressiivisuutta. Eikä schyitc. Tai epämieluisa totuus. Ymmärrätkö? Meillä ei ole sanoja tasa-arvo, nyöryys, kosto, hyvyys. Meillä kukaan ei pyri olemaan parempi kuin muut. Kukaan ei kilpaile ollenkaan. Ymmärrätkö? Teillä on toisinpäin. Sotia, olympialaisia, taloudellista kilpailua, uran luomista, tieteellisiä debatteja. Vahva ja heikko, anteeksipyyntö ja halveksunta, rikos ja rangaistus, alistaminen ja johtaminen, pettäminen ja kosto. Teillä on hassu tapa tervehtiä – koskettaa kämmentä näyttääkseen ettei kanna asetta. Tai tapa kilistää laseja, jotta juomat läikkyisivät reunojen yli ja näkyisi ettei niissä ole myrkkyä. Teillä on raha. Teillä on rikollisuutta, taistelette sitä vastaan. Eihän näin ole vain Maalla, vaan kaikki saalistajasivilisaatiot toimivat psykologisesti näin. Ja se on todella mielenkiintoista, eikö niin? Meitä kiinnostaa kovasti teidän kulttuurinne, ja sinua kiinnosta meidän, eikö niin?

— Kiinnostaa. Mutta en ymmärrä teitä.

— Emmekä mekään ymmärrä kaikkea, Glaja venytteli. Esimerkiksi teillä kuolemanrangaistus on kumottu.

— Mitä epäselvää siinä on? Tuijotin Glajaa epäilevänä.

— Olemme opiskelleet erilaisia eepoksia. Olimme Volglalla. Siellä kiellettiin äskettäin uroksen syöminen parittelun jälkeen.

— Mitä?! ihmettelin, olitko Volglalla? Kesyttömien hämähäkkien luona?

— Eivät ne ole kesyttömiä, ne ovat älykkäitä. Niiden vaistoja on aikoja sitten rajoitettu sosiaalinormeilla, matkustajan ei ole vaarallista… Glaja jähmettyi hetkeksi ja nuoli oikeaa tassuansa. – Tutkimme niiden eeposta, siinäkin oli lohikäärmeitä. Haluatko että kerromme Tratanianin? Se on varakkaimman hallitsevan suvun pääeepos. Eepos maailman synnystä.

— No kerro... Laskeuduin taas lattialle ja nojasin Glajaan.

— Maailman koiton aikana ritaritar Tratanian lähti taisteluun lohikäärmettä vastaan. Panssarilohikäärme oli niin valtava, että se peitti puoli taivasta seitsemän päivää kestäneen matkan ajaksi.

— Entä prinsessan ryöstö? täsmensin varmuuden vuoksi.

— Miksi? Volglan hämähäkit ovat yksinäisiä saalistajia. Tekojen myyminen ei kuulu heidän tapoihinsa.

— Mitä???

— Tekojen myyminen. Kun autetaan apua vastaan ja kostetaan aggressiota vastaan. Siksi hyökkääminen ei vaadi syytä. Ymmärrätkö?

— Taidan ymmärtää.

— Ritaritar Tratanian kulki monta päivää, kunnes hänen edessään nousi vuori. Väisty! huusi Tratanian ja puri vuorta. Vuori ei kuitenkaan liikkunut. Tratanian raivostui. Omien voimakkaiden kelikeeriensä iskuilla hän hajotti vuoren palasiksi, heitteli palat ympäriinsä ja vuoren paikalle jäi kuoppa. Tratanian ulosti kuoppaan ja lähti eteenpäin.

— Typerää, sanoin.

— Miksi typerää? Glaja kääntyi eloisasti. — Se on vain liioittelua. Ei hämähäkki tietenkään voi rikkoa vuorta, sehän on meitä pienempi.

— Miksi vuori pitää hajottaa?

— No etkö tajua? Vuori nousi sen tielle. Vuori on vihollinen. Vihollinen pitää voittaa, tappaa ja alistaa. Kuvittele, että vuori on elollinen hirviö, silloin Tratanianin käytös on loogista ihmisen näkökulmasta.

— Ihminen ei taistele elotonta luontoa vastaan! huudahdin.

— Ihminen ei ole niin selväpiirteinen saalistaja, väitti Glaja vastaan. – Mutta teidänkin eepoksessanne on taistelua elotonta luontoa vastaan.

— Antaisitko esimerkin, kiitos! loukkaannuin.

— Esimerkki... Glaja nosti pehmeän tassunsa ja raaputti korvaansa ihan niin kuin kissa. – Ihminen sanoi Dneprille: Lukitsen sinut seinällä…

— Mitä tämä on? valpastuin.

— Ei, ei se käy, kehräsi Glaja, tässä on hyvä esimerkki: Myrsky hävitti kuningas Kserkseen laivaston, ja tämä päätti rangaista merta. Hän käski piestä meren piiskalla. Antiikin Kreikan eepos.

— Valitettavasti en tunne sitä, nyrpistin, — ehkä se on ihan muinainen eepos? Mutta jos niin onkin, täysin typerää.

— Tässä on suhteellisen uusi eepos: Huomattuaan tien vieressä viikunapuun Jeesus Kristus tuli lähemmäksi eikä löytänyt puusta muuta kuin lehtiä, sitten hän sanoi: "Älköön ikinä enää kukaan sinusta hedelmää syökö«. Ja puu kuivui.

— Se on täysin sopimaton esimerkki. Se on vain maanviljelystä, jalostusta.

— Me jatkamme satua, sopiiko? Tratanian lähti eteenpäin, mutta tiellä oli flojapelto. Floja on myrkyllinen kasvi jossa on piikkejä ja paksu puinen varsi, se kasvaa kuin umpiseinä. Osaatko kuvitella? Tratanian huusi: ”Floja, väisty!”, mutta floja vain kahisi ja seisoi vielä tiheämmässä. Tratanian raivostui. Hän alkoi purra ruokoja ja raiskata niitä.

— Tehdä mitä? ihmettelin minä.

— Pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen. Saalistajien eepoksissa raiskausta käytetään usein aggression ja voiton ilmaisuna. Esimerkiksi ihmisillä kun...

— Miten voi raiskata pellollisen myrkyllisiä kasveja?

— Emme mekään voi kuvitella sitä täysin, empi Glaja, mutta näin eepos kertoo. Ehkä metaforisesti. Kun pelto oli hoidettu, Tratanian jatkoi matkaansa. Tiellä oli järvi.

— Selvä, nyökkäsin, — hän huusi järvelle: ”Väisty!”, järvi ei totellut, sitten Tratanian raivostui, joi järven, ulosti kuoppaan ja raiskasi vielä jonkun.

— Ei, sanoi Glaja. Hämähäkkien eepoksessa vesi ei voi olla vihollinen. Se selitetään sillä, että Volglalla on niin vähän vettä, että se on arvokasta. Mutta me ajattelemme, että se johtuu siitä, että vedellä ei ole muotoa. Sitä on vaikea selittää: hämähäkeille vihollisen fyysinen muoto on kaikkein tärkein. Tratanian huomasi rannalla nilviäisen. Hän hyppäsi sen selkään ja käski viemään hänet järven yli. Nilviäinen vei hänet pelosta väristen. Sitten Tratanian viilsi sen rinnan, söi sen sydämen ja jatkoi matkaansa.

— Kiitollisuutta... tuhahdin.

— Kiitollisuus on tyypillistä vain laumasaalistajien kulttuureille, nyokkäsi Glaja, hämähäkit eivät myy tekoja.

— Hetkinen, eikö teilläkään ole kiitollisuutta?

— Ei. Pitääkö olla syy auttamiseen? Meidän on vaikeaa ymmärtää sitä. Ehkä sinunkin.

— Niinpä...

— Sen lisäksi nilviäinen on saalis. On hölmöä jättää ruoka syömättä. Kuvittele, että hakkaisit tapin holkkiin säilykepurkin avulla. Syöthän sinäkin purkin sisällön sen jälkeen etkä päästä sitä avaruuteen.

— Purkkihan ei ole elollinen!

— Siitä olemme jo keskustelleet. Saalistajat eivät aina tee eroa ellollisten ja elottomien vihollisten välillä. Tratanian jatkoi matkansa ja tuli panssarilohikäärmeen luolalle. Lohikäärme oli pelottava. Ohitamme yksityiskohtat. Alkoi taistelu. Ohitamme senkin, se on pisin ja yksityiskohtaisin eepoksen osa. Lopuksi jättimäinen lohikäärme oli voitettu. Tratanian raiskasi sen, repisi paloiksi ja söi. Pian hän tuli sille raskaaksi.

— Lohikäärmeellekö?

— Kyllä ihmisetkin joissakin eepoksissa polveutuvat eläimistä. Tietysti genetiikan näkökulmasta...

— Hittoon genetiikka! Tuleeko hänelle vihollisen lapsia?

— Täysin älykästä käytöstä yksinäisille saalistajille: vahva vihollinen – vahva geenistö. Mutta tässä on toinen epäselvyys – tästä voi päätellä, että lohikäärme oli uros. Ei se kuitenkaan voinut olla uros, koska hämähäkit eivät pidä heikon sukupuolen voittoa sankaruutena. Kun pyytää selittämään tämän kohdan, he tulevat agressiivisiksi... Glaja änkytti ja nuoli oikean tassunsa. — Niin, Tratanian muni, ja hänelle syntyi viisisataayksitoista tytärtä. Alkuperäisessä tekstissä seitsemänsataasetsemänkymmentä-seitsemän, heillä on oktaalilukujärjestelmä. Sitten Tratanian heittäytyi selälleen, repi oman vartalonsa viideksisadaksiyhdeksitoista palaksi ja kuoli. Hänen tyttärensä hajaantuivat maailmalle ja aloittivat valtavan Tratanianin suvun. Sen pituinen se.

— Vaikuttavaa, nyökkäsin ymmärtäväisesti, mutta miksi hän repi itsensä?

— Pidithän sinä tästä sadusta enemmän kuin jutojen sadusta... höpisi Glaja ja alkoi miettiä jotakin.

— Niin miksi hän repi itsensä? toistin.

— Uhrauskuolema, selitti Glaja, se väistämättä esiintyy kaikissa kehittyneiden saalistajien eepoksissa. Se on kääntöpuoli. Etupuolena on ulospäin suunnattu agressio, vihollisen voitto. Fyysinen voitto tai monimutkaisempi: kosto, paljastaminen, häpeä. Kääntöpuolena on sisäänpäin suunnattu agressio. Uhrauskuolema – itsensä, elämän ja kuoleman voittaminen.

— Miten niin? en ymmärtänyt.

— Eepos, joka ylistää kuoleman kauneutta. Kun saalistaja tappaa vihollisia ja kuolee itsekin. Räjäyttää aseet, pudottaa yhteisen kulkuneuvon kuiluun, vie vihollisen armeijan kanjoniin ja sotkee jalanjäljet. Edistyneemmässä versiossa saalistaja kuolee oman ideansa puolesta. Esimerkiksi ihmisillä suhteellisen uudessa eepoksessa...

— Ole nyt hiljaa! karjahdin ja iskin lattiaa nyrkillä niin että painekattilan pidikkeet kalskahtivat.

Glaija vaikeni ja raaputti mietteliäänä korvansa. Tuli hiljaista ja hiljaisuudessa voimistui taas surkea sireeni.

— Anteeksi, sanoin kakistellen, on schyitc löydä lattiaa nyrkillä.

— No niin, vastasi Glaja, me puhuimme Tratanianista. Vahvan suvun perustajalla ei voi olla ketään yhtä vahvaa maailmassa. Siksi ei sairaus, vanhuus, eikä vihollinen voi häntä tappaa, eikö niin? Hän voi saada kuoleman vain omasta toimestaan – sukunsa jatkumisen puolesta. Hänen tyttärensä söivät hänen lihansa ja verensä, ja hajaantuivat kylläisinä maailmalle. Hämähäkkien eepos on hyvin looginen.

Vaikenin hetkeksi, mutta sitten kysyin:

— Glaja, mitä sinä ajattelet, onko ihmisten eepos on lähempänä hämähäkkien vai jutojen eeposta?

— On vaikea vertailla, vastasi Glaja, mietiskellen hetken. Se on jossakin niiden välillä, mutta erilainen. Olette kohtuullisen agressiivisia laumasaalistajia ja kaikki suhteenne perustuvat myyntiin. Klassinen ihmisten eepos on tekojen myynnin ketju. Lohikäärme varastaa prinsessan ja ritari lähtee yksin rankaisemaan sitä. Matkalla hän kostaa agressiivisille vastaantulijoille ja ostaa itselleen apua. ”Älä ammu minua, Ivanushka, vielä hyödyt minusta”. Lopuksi ritari taistelee lohikäärmettä vastaan, joka on häntä voimakkaampi. Voittaa sen. Vapauttaa prinsessan, ja siitä hyvästä saa prinsessan vaimokseen. Ylipäätään oman seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen on Maassa monien sankarillisten tekojen merkittävä kannustin. Sitten ritari palaa omaan heimoonsa ja hänestä tulee kuningas, koska hän on ostanut itselleen oikeuden valtaan osoittamalla, että hän on voimakkaampi kuin kaikki muut hänen lajissaan.

Ponnahdin pystyyn nojatuolista, menin painekattilan viereen, nojasin siihen ja käännähdin ympäri.

— Kuule sinä, pieni juta, eikö sinusta tunnu...

— Älä loukkaannu, keskeytti Glaja minut. Olet erinomaista ja älykästä rotua, kulttuurinne kehittyy nopeasti, lopulta te pääsette saalistajien vaistoista eroon. Aloita itsestäsi. Lakkaa loukkaantumasta. Lakkaa kilpailemasta. Lakkaa voittamasta ja myymästä.

— Lopeta! huusin. Lopeta! Riittää!!! En halua enää puhua eepoksesta. Haluan vielä kerran keskustella tilanteesta, jossa me olemme.

— Kuten haluat…

Glaja huokaisi, hyppäsi operointipöydälle, asettui makuulle ja piilotti pikku kuononsa tassujensa väliin. Hän näytti vielä pörröisemmältä kuin aikaisemmin, ja minä ymmärsin, että häntäkin palelsi. Menin näytön eteen. Kurkkuani kuristi, silmiäni ärsytti ja yläluomeni kostuivat. Tähdet sumenivat silmissäni ja hehkuivat säteilevinä täplinä. Sireeni ulisi. Seisoin pitkään selkä Glajaan päin ja olin tutkivinani galaksia. Silmäni eivät kuitenkaan kuivuneet. Siirsin nojatuolin näytön eteen, nostin lattialta tabletin, sammutin avaruuskatsauksen ja hain resurssien kartan. Näyttöön tuli aluksen kaaviokuva. Monettako kertaa olinkaan katsellut sitä viimeisten tuntien aikana. Nopea matkustaja-alus keskipitkille matkoille ulkoisella reaktorilla. Litistyneen pallon muotoinen hyttiosasto, siitä sadanneljänkymmenen metrin pituiseksi venytetty ohut masto, jonka sisällä on liikennekäytävä. Maston päässä reaktorin suppilo. Siinä mistä suppilo alkaa on pieni rengas – kaukaiset apuhuoneet. En kuitenkaan kiirehtinyt katsomaan niitä, vaan zoomasin ensin aluksen kylkeen. Kahdeksan kantta. Kolme rahtikantta ja kolme matkustajille – säästöluokka, turistiluokka ja VIP-luokka kaikille elämän lajeille sopivin hytein. Ylempänä ravintola, joka toimi myös pelihuoneena. Ylin kansi – servorobottien talli, miehistön ja pilottien hytit. Kaikki oli hahmoteltu karkeasti harmaalla pisteviivalla. Mitään siitä ei ollut enää olemassa. Kosketin kuvaa sormella ja siirsin kuvan eteenpäin. Alkoi masto. Zoomasin ja seurasin kuvaa mastoa pitkin. Suurin piirtein sen keskellä harmaa pisteviiva vaihtui eriväriseksi. Suurensin kuvan maksimikokoon. Se oli epätarkka, varmasti mikrorobotin sukkulasta ottama. Ontto masto oli murjoutunut sisältäpäin – pinnoitteen riekaleet törröttivät eri puolille kuin villin kukan lehdet.

— Meistä tuntuu, sanoi Glaja selkäni takana, — että se on tapahtunut alimmaisella rahtikannella. Mitä siellä kuljetettiin?

— Löysitpä keneltä kysyä, haukuin minä, lääkäriltä! Mistä minä voin tietää?

— Ajatteletko kuitenkin että terroristit ovat sen takana?

— En ajattele mitään! huusin. Ehkä sinun hämähäkkisi Volglalta! Ehkä jonkun matkustajan murhayritys! Ehkä joku idiootti laittoi matkatavaroihin teollisen kondensaattorin, ja idiootti tullivirkailija päästi sen eteenpäin, ja idiootti servorobotti avasi sen ja kytki oskillaatorin pois päältä! Mitä väliä?

Pamautin tablettia ja vedin näyttöön läsnäolokaavion. Kuten aikaisemminkin, siinä vilkkui vain kaksi pikku valoa. Lähellä ei ollut muita eläviä olentoja, vain minun kommunikaattorini käsivarressani ja klipsi Glajan korvassa vilkkuivat.

— Hurja syke, harmistui Glaja ja hyppäsi pöydältä alas. Menehän makamaan.

Ryökäle, ehti lukea numerot. Sammutin läsnäolokaavion ja navigoin teknologisen käytävän kautta levennykseen suppilon edessä. Apuhuoneet. Reaktorin varaosien varasto. Ja siinä se oli, käytävän seinässä – pelastussukkulan ovi. Ja vastapäätä oli ovi lääkärihyttiin. Terveydenhoidon virkailijat, jotka eivät olleet koskaan itse matkustaneet lomaplaneettoja kauempana, olivat kauhuissaan avaruudessa olevistä pöpöistä ja käskivät siksi sijoittamaan lääkärihytit karanteenialueelle, melkein reaktorin eteen, ja sen lisäksi tiivistäämään ne korkeimman luokituksen mukaan. Niin kuin sairaus ei tarttuisi kaikkiin jo ravintolakannella! Ja ihan niin kuin olisi olemassa infektio, jota tavallinen proteiini tavallisesta lääkekaapista ei hoitaisi! Mutta nyt matkustajaosasto oli hajonnut pölyksi avaruuteen. Ja seitsemän miehistön jäsentä. Ja kaksisataakahdeksan matkustajaa, Maan asukkaita, Adonin asukkaita, muistakseeni myös jutoja. Kaikkialla oli ilmatyhjiö, myös liikennekäytävän jäännöksessä. Ja me... me olimme lukittuina hytissä. Minä ja tämä pikku eläin, joka pyysi miehistöä ottamaan hänet mukaansa Maahan. Happea kymmeneksi tunniksi oli kaikki mitä meillä oli jäljellä. Ja kylmyys. Ja yhteys sukkulatietokoneeseen. Ihanan nopean sukkulaan, johon ei voinut päästää, koska oven takana oli tyhjiö. Haihtuva toive että joku tulee pelastamaan. Mistä pelastus tulisi? Syrjäinen avaruus. Lääkkeet. Ja universaali painekattila. Ja minulla oli vielä jotakin, josta hän ei tiennyt. Mutta sitä ei voinut ajatella, koska niitä oli yksi ja meitä oli kaksi.

— Kuule, sanoi Glaja, entä jos meidät lopetettaisiin?

— Mitä?! Hypähdin yllätyksestä.

— Jos pörröinen lopetetaan, sinulle jää happea pitkäksi aikaa. Raidallinen häntä ryömi mietteliäästi lattialla.

— Lopeta!!! minä huusin.

— Kerro vaan, miten sinä lopettaisit meidät? Sinähän jouduit lopettamaan pörröisiä eläimiä Maassa.

— Jouduin, sanoin tukahtuneesti. — Ei ollut paikkoja sairaalassa, ja kolme meidän kurssimme opiskelijaa meni harjoitteluun eläinklinikalle.

— Kerro, miten eläimiä lopetetaan? Glajalla oli pilke silmäkulmassaan ja eloisaa uteliaisuutta äänessään.

— Miten lopetetaan? Haluatko tietää? Laitoin kohmeiset käteni haalarin taskuihin, käveleskelin hytissä. — Odottelisin kunnes nukahdat. Toisin nenäsi eteen dietyylieetterillä kosteutetun pumpulin. Sitten pistäisin syvän nukutusinjektion. Sitten ottaisin paksunneulaisen ruiskun ja täyttäisin sen ammoniakilla. Sitten puhkaisisin rintasi kylkiluiden välistä ja laittaisin ammoniakkin keuhkoihin. Kudosten kuolio silmänräpäyksessä. Nopea kivuton kuolema. Näin lopetettin kissat ja koirat 2000-luvun alussa.

Glaja katsoi pyöreillä silmillään, kallisti päätään hieman. Korvat liikahtelivat mietteliäästi ja surullisesti, samettisina kuin suuret takiaisen lehdet.

— Eikö turkki pilaannu neulasta? hän kysyi. — Saisit hienon täytetyn eläimen.

En vastannut.

— Lupaatko, sanoi Glaja, — ettet hylkää meitä, teet meistä hyvän koristeen. Meillä on tosi arvokas turkki.

— Lupaan, ärähdin.

— Varmasti?

— Varmasti.

Glaja vaikeni, häntä heilui mietteliästi lattialla. Katsoin häneen silmät suurina ja sitten purskahdin nauruun:

— Tämäkö olento kertoi minulle, ettei heidän kulttuurissaan ole sankaritekoja eikä uhrauskuolemaa?

— Opimme huonosti kieltänne... lausui Glaja hitaasti, häntä heilahteli lattialla ja jähmettyi, — emme tienneet, että sanalla lopettaa on kaksi merkitystä.

Purin huultani, peitin kasvot käsiini ja putosin nojatuoliin. Minua vapisutti. Tunsin, että Glaja istui viereeni ja nojasi minuun, tunsin hänen lämpönsä. Hän sanoi jotakin rauhoittavaa. Lopulta tunsin kuinka voimani loppuivat ja vaivuin uneen, kuvajaisia tuli joka suunnasta.

Valuin nojatuolilta makamaan lattialle. Glaja kääriytyi viereeni.

— Ethän hylkää pörröistä? kehräsi hän uneliaasti.

— En tietenkään, vastasin.

...Havahduin kylmästä. Nousin ylös, katsoin nukkuvaan Glajaan. Avasin lääkekapin, otin pumpulin ja eetterin. Kostutin pumpulin ja panin sen hänen nenänsä eteen. Hän huokaisi äänekkästi, säikähdin että hän herää. Ei hän kuitenkaan herännyt. Etsin pitkään nukutusainetta, mutta ammoniakki löytyi nopeasti. Ruisku ei aluksi päässyt keukoihin – käteni tärisivät paniikissa, neula törmäsi pikkuisiin kylkiluihin. Sitten avasin seinäkaapin ja otin sieltä epidemologisesti suojatun avaruusasun. Täydellinen ilmatiiviis avaruusasu, jossa oli happea muutamaksi tunniksi. Sitä ei vain ollut suojattu radioaktiivista säteilyä vastaan, mutta siinä oli liikevahvistin. Kuka tietää, jos ei olisi liikevahvistinta, ehkä mahtuisimme siihen molemmat? Sammutin ulkopuolisten äänten lähetyksen. Sireeni vaikeni, mutta hiljaisuus oli sitä pelottavampi. Löysin muovipussin ja laitoin Glajan ruhon siihen. Nostin lattialta tabletin ja kirjoitin siihen komennon. Hytin painava ovi tärähti ja siirtyi sivuun. Ilmanpuuska keinutti minua ja heitti eteenpäin, kaaduin kynnykselle, mutta en päästänyt pussia käsistäni. Nousin ylös, ylitin käytävän ja askaroin pitkään ohjaustankojen kanssa irrottaen hätätiivisteitä. Lopuksi pelastussukkulan ovi avautui ja minä tunkeuduin sisään. Kun ilmapaine tasoittui, otin avaruusasun pois, istuin pilotin nojatuoliin ja asetin kädet ohjauspaneelille...

Vein täytetyn eläimen mökilleni Jaroslavlin lähelle. Glaja seisoi takajaloillaan ja olisi näyttänyt elävältä, jos silmät eivät olisi olleet lasiset ja sameat — ei pilkettä silmäkulmassa. Kestin viikon, sitten siirsin eläimen ullakolle. Kun käväisin siellä parin vuoden kuluttua, näin, että hiiret olivat auttamattomasti pilanneet sen.

***

— Ethän hylkää pörröistä? kehräsi hän uneliaasti.

— En tietenkään, vastasin.

...Havahduin kylmästä ja pitkään yritin toipua painajaisesta. Nousin, katsoin nukkuvaan Glajaan ja ravistelin häntä. Hän räpytteli uneliaasti silmiään.

— Glaja, minulla on yksi avaruusasu. Yrittäisitkö mahtua siihen, pääsisit pelastussukkulaan?

— Missä? Glaja pyöritteli päätään.

— Kaapissa. Ei sillä ole väliä. Niitä on vain yksi.

— Entä sinä? Kysyi Glaja.

— Minä en mene. Ja älä uskallakaan väitä vastaan! Se on päätetty.

— Sankaruus ja uhraus, kehräsi Glaja ja kääntyi toiselle sivulle, lopeta hölmöydet, nukutaan. Ethän sinä hylkää pörröistä?

— En tietenkään, vastasin.

Istuin nojatuoliin, laitoin ulkoisen näkymän päälle ja aloin katsoa miten liila galaksi pyöri loputtomia kierroksiaan. Kun Glaja nukahti, menin kaapin eteen, otin pumpulin, eetterin ja ruiskeet. Tein kaiken tarvittavan, menin painekattilan eteen, avasin painavan oven ja laitoin pienen kylmenevän ruhon sisään. Turkin läpi se tuntui ihan pieneltä. Suljin oven ja säädin ohjauspaneelille tuhkaustilan. Kun purppuranvärinen tuli sammui painekattilan kammiossa, avasin pidikkeet ja oven, jotta tuhka hajoaisi avaruuteen. Ilmatiivis ovi avautui kovalla räsähdyksellä. Ilmaan purkautui kuuma poltetun villan haju. Laittoin avaruusasun päälle. Avasin hytin oven. Pääsin pelastussukkulaan.

***

— Ethän hylkää pörröistä? kehräsi hän uneliaasti.

— En tietenkään, vastasin.

24. lokakuuta – 16. Joulukuuta 2001
Moskova, Chertanovo
(c) Suomennos: Maria Lind ja Sini Saarenpää, 2014